Mä ikävoin niin sitä aikaa ku teit kaikkes et sait mut huomaamaan sut. Nyt mä joudun tekee sen sulle ja tilanne on ihan eri kuin silloin. Sä tapat mua joka kerta sisältä kun teet mulle niin, sä teet musta heikon, sun takia aina kun teet niin, mua sattuu sydämmeen, ja joka kerta kun teet niin, mun tekis vaan mieli hyppää katolta. Sä revit mun sydämen palasiks, etkä edes vahingossa, ja sä myönsit sen mulle. Joo, mä teen ja oon tehnyt väärin myös, ja joo ymmärrän että perustelet sen kun teet niin, sillä että mä ansaitsen sen, mutta väitän, etten oo ihan noin kamala ihminen, koska ethän sä välitä. Sitä paitsi oon paljon heikompi, koska sä teit musta semmosen, että joudun itkemään puoli tuntia ennen kun uskallan sanoa sulle ne kolme pientä sanaa, kun luet mua kuin avointa kirjaa ja tiedät että olin sanomassa sulle jotain, enkä uskaltanut, koska pelkäsin sun reaktioa, joka oli samanlainen kuin pelkäsinkin. Sä kuitenkin sanoit ne sillon. Et tosin mulle mutta silti. Ehkä koit että sun on pakko, en tiedä, mutta se riitti mulle, koska sait mut tuntemaan enemmän kuin koskaan. Mutta et sä ole aina sellainen, et sä tee aina niin, ja teet musta lähes onnellisen kun olet tekemättä niin. Niinä aikoina mä uskallan tuntea sen  hetken, ennen kun taas rupean pelkäämään, mutta se riittää.