Mä ikävoin niin sitä aikaa ku teit kaikkes et sait mut huomaamaan sut. Nyt mä joudun tekee sen sulle ja tilanne on ihan eri kuin silloin. Sä tapat mua joka kerta sisältä kun teet mulle niin, sä teet musta heikon, sun takia aina kun teet niin, mua sattuu sydämmeen, ja joka kerta kun teet niin, mun tekis vaan mieli hyppää katolta. Sä revit mun sydämen palasiks, etkä edes vahingossa, ja sä myönsit sen mulle. Joo, mä teen ja oon tehnyt väärin myös, ja joo ymmärrän että perustelet sen kun teet niin, sillä että mä ansaitsen sen, mutta väitän, etten oo ihan noin kamala ihminen, koska ethän sä välitä. Sitä paitsi oon paljon heikompi, koska sä teit musta semmosen, että joudun itkemään puoli tuntia ennen kun uskallan sanoa sulle ne kolme pientä sanaa, kun luet mua kuin avointa kirjaa ja tiedät että olin sanomassa sulle jotain, enkä uskaltanut, koska pelkäsin sun reaktioa, joka oli samanlainen kuin pelkäsinkin. Sä kuitenkin sanoit ne sillon. Et tosin mulle mutta silti. Ehkä koit että sun on pakko, en tiedä, mutta se riitti mulle, koska sait mut tuntemaan enemmän kuin koskaan. Mutta et sä ole aina sellainen, et sä tee aina niin, ja teet musta lähes onnellisen kun olet tekemättä niin. Niinä aikoina mä uskallan tuntea sen  hetken, ennen kun taas rupean pelkäämään, mutta se riittää.

    

Voisin sun päivän pilata, mut emmä jaksa.

 

Oon vaikeessa tilanteessa ja joudun tekemään valintoja.

Valintoja, joiden väliltä en osaa valita.

Valintoja joita en halua tehdä, mutta kuitenkin joudun

tekemään valinnan joka on oikein,

 mutta repii mut sisältä.

Oikeastaan mun elämässä mikään ei mene hyvin

tällä hetkellä. Ei ihmisduhteet, ei koulu, ei tulevaisuuden suunnitelmat, ei mikään. Ja vihaan tätä.

Ja mua ärsyttää että sä periaattessa käytit mua hyväks.

Sitä etten kestäny sun puheita, ja halusin auttaa sua niin hyvin kun vaan voin. Ja mä yritin, mut silti oon tässä tilanteessa, ja mulla on huono olla. Mut jos kaikki menee hyvin, niin aika parantaa haavat, ja vaikka haavoista jää

arvet, niin ne osoittavat että ollaan selvitty tästäkin hengissä. Mutta silti. Oon oikeesti pahoillani,

mut sä vissiin vaan ymmärrä. Enkä osaa enää puhua.

Osasin ennen, mut ennen kaikki oli paremmin.

Mut jos osaisin puhua, niin asiat ois taas paremmin,

koska tietäisit et miks oon tämmönen ja ymmärtäisit

sen paremmin et miks teen mitä teen ja miten.

Mut en vaa kykene, en ainakaan vielä, ensi perjantaina mä en halua enää murehtia,

sillon mä leikin onnellista.

Ei huolet huku, ne hukuttaa.

Jos mä lähtisin luotas pois, tiedän ettet sä lähtis mun perään.
Ainakaan vielä.
Sä et huutais että "Älä mee." ja se satuttaa,
koska mä tekisin sen sulle.

Mä oon ihan hukassa. En tiedä enää että kuka oon,
tai minne kuulun, ja pelkään itteäni,
ja melkeen kaikkea mikä muhun liittyy.
En osaa sanoa oonko paha ihminen,
vai oonko vaan helvetin tyhmä.
En oo oikeesti näin surullinen,
mutkun en haluu vaan puhua näistä,
koska on suurempiaki murheita,
kun mun murheet.

Oon periaatteessa orpo.
Oon ennemminkin huoltaja enkä huollettava.
Enkä muista enää mitä onnellisuus on.
En oo edes varma et mitä se on, oonko joskus kokenu sellaisen tunteen,
kuin onnellisuus.
Mut tiedän ettei onnellisuus ole sitä että kun jäät omaan kotiin yksin,
et voi olla siellä ilman ahdistusta, ja niitä kyyneliä.
Tai en tiedä onko se mun koti enää,
koska koti on kuulemma paikka missä tuntee olevansa turvassa.

Mä oon  vaan jumissa mun elämässä.
Oon niin pitkään ollut niin surullinen, etten tiennyt ees,
että pystyn olee näin surullinen, ainakaan näin pitkään.
Oon tuhoutunu. En vaan voi sille mitään, mutku mä en kestä olla täällä.
Mä haluun vaan pois tästä elämästä, en oo saavuttanu oikeen mitään.
Ja nyt oon 16, ja mun on pakko löytää töitä että saan oman kämpän,
ja kestän elämääni, koska mä en voi jäädä tänne, enkä
palata Veräjälaaksoon, koska kaikki muuttuu aina vaan kauheemmaksi ja kauheemmaksi.
Enkä jaksa olla enää siellä, koska en voi edes nukkua kun mä ajattelen ja itken.
Mut mä oon asunut siellä koko ikäni, enkä tiiä oonko valmis päästää irti.
No mitä tahansa teenkin, se ei ole hyvä vaihtoehto.

Toivon että pääset tän jutun juoneen messiin, kun musta tuntuu et mä kuolen stressiin.

        Oon hukassa. En tiiä mitä sanoisin ja kelle. Itket ja sanot kuinka pahalta susta tuntuu kun mä oon vasta 16 ja kuulemma ihan rikki. Mut hiillostetaan pois, ja mikään mitä teen ei riitä. Elämäni vuosi sitten oli kuin yhtä painajaista. Tosin silloin kaikki oli hyvin perheen kanssa, mutta ystävyyssuhteet olivat tuhoutumassa. Elämäni nyt on päin vastaista. Ystävyyssuhteet toimivat hyvin mutta perheen keskeiset välit rakoilevat. Vuoden päästä voin ainoastaan kuvitella maalaavani talojen seiniä maalitahraiset lökärit jalassa ja ruutupaita päällä, hiukset sekaisella nutturalla, ja syöväni päivästä toiseen omassa pienessä yksiössäni makaroonia ketsupilla ja viikonloppuisin kavereiden kanssa meillä istumassa iltaa. Tätä mä tavallaan haluan, mutta mulle tulis kova koti-ikävä. Mä pilaan mun elämän osittain, mut en jaksa jatkaa näinkään, tai lopettaa, kun oon tän jo alottanut. Oon pahoillani että muut joutuu kärsimään, mut tää on ohimenevää. Mä lupaan että joskus huominen on monen vuoden takainen. Mua suuresti vituttaa tää tilanne. Mä en tarvii mitään psykologia, oon mieleltäni toistaseks vielä ihan terve, mut jos jatkat tota viel jonki aikaa nii en ois niinkää varma enää. Haluisin vaan hetkeks pois, mun pinna on liian kireellä tähän. Pliis päästä mut täältä pois, et voisin alottaa ihan uuden oman elämän, jossa viihdyn, eikä mun tekis joka vitun vastoin käymisessä mieli ampuu aivoi seinälle tai hyppää katolta. Ja joo, ois kiva jos kannustaisit edes vähän. Kerroin sulle jo miltä musta tuntuu, mut joo ihan sama, emmä käske välittää. 

Nukutaan, paha maailma pois, kokonaan

     

        Mä onnistun aina pilaamaan mun asiat. Tästä on tullut mulle kuin tapa,
josta en pääse eroon. Lupasin ittelleni, että en enää koskaan anna itseni ihastua,
mutta sinä jos joku teet sen mahdottomaksi. Jaksat vieläkin piristää mua, hymyillä
mulle, vaikka niissä silloin mulla oli kaksi mahdollisuutta, sinä tai sun kaveri, ja 
valitsin sun kaverin. Tykkäsin susta jo silloin, en vaan kertonut siitä kellekkään, en
parhaalle ystävälle, enkä muillekkaan tärkeille ihmisille, enkä itselleni. Ei näin pitänyt
käydä? No mutta onneksi säkään et jäänyt silloin siellä yksin. Nyt mulla ei oo kai muuta
mahdollisuutta kuin antautua, tai kadota kokonaan.
       En tunne ketään muuta kohtaan näin suurta vihaa kuin itseäni kohtaan teen.
Vihani on sekä ulkoista, että sisäistä. Olen kuin huono yhdistelmä huonoja, rumia tyttöjä
ja poikia. Mua kuvottaa, vaikka tiedän itse että kusin tän kaiken niin silti ryven itsesäälissä,
ja itken valittaen siitä kuinka paskalta kaikki tuntuu. Siis vittu! En kestä itteeni. Ja lisäksi
syön, enkä urheile, ja silti katson mahaani ja muuta vartaloani halveksuvasti. Taino
toki syystä, mutta voisin itse tehdä asialle jotain, mutta ei musta löydy intoa,
oikeestaan mihinkään. Haluisin vaan kuolla, ja voisin tehdä jotain senkin eteen, 
muttei multa löydy intoa siihenkään. Mä vaan vihaan itteenii päivästä toiseen, yhä 
enemmän ja enemmän. Joo tosi vaikeeta tää. Lisäksi kuvittelen ettei mulla ole mitään
muuta vaihtoehtoa kuin paeta maailmaa, mutta miten pakenet kun et ole edes valmis
lähtemään pakoon. Harmittaa ettei maailmanloppu tullut. Nyt mä kai vaan venaan sitä
autoa joka ajaa mun yli, niin kuin sä ennustit kun meillä oli vielä yhteinen tulevaisuus.
        Lisäksi poltan tupakkaa ja ryyppään, vaikka kumpikaan näistä ei mitenkään helpota
mun oloa itseni kanssa. Toisaalta, miksi lopettaisin tupakan polton ja rupeisin vaikka
lenkkeilemään, kun vihaan lenkkeilyä ja nautin tupakan poltosta. Eihän sillä ole mitään
väliä, että miten me eletään, kuollaan kaikki kumminkin.

 En halua näin sanoa, joten kun ensi kerran nähdään ja kysyt miten voin,
lupaan että hymyilen leveästi ja sanon että vain hyvin, sillä näinhän sen on tarkoitus
mennä, ei mulla oo tilaa täällä sen vertaa että mulla olisi varaa valittaa, tosin ei se 
kiinnostakkaan mua enää lainkaan.

Tänään itketään, silmät päästä kyynelehditään!

  Oli päätös mikä tahansa, mä oon tyytymätön. Miks musta on tullu tämmönen luonnon oikku?
Kaikki mitä teen, on huono juttu jollekkin. Ihminen josta en ole koskaan tykännyt, vihaa mua, koska pilasin hänen parvekkeella olleen maton. Yritin korvata, siivosin vaikka muut istuivat vain sohvalla. Mutta eihän mikään kelpaa. Tulee sellainen olo että olisit tarpeeton. Niinhän se taitaa olla, mutta mä en silti aio muuttua. Tai ainakin venaan sitä kiitosta. Haluaisin pistää jalkaani kukka kuvioiset converset, tumman harmaat legginsit, kirkkaan keltaisen sadetakin, sen hupun päähän, ja kihartaa hiukset jotka tulevat hupusta ulos. Laittaa huulipunaa joka korostaa hymyä, ja jakaa ruusuja harmaille ihmisille joita harmittaa syystä tai toisesta, ja kertoa heille että he ovat arvokkaita, ja saada heidät hymyilemään, ja muuttumaan kirkkaiksi, ja värikkäiksi. En halua olla kellekkään harmiksi, ja haluaisin saada ihmiset paremmalle pääĺle. Mietitkö koskaan mitä muut sinusta ajattelevat? Mä en miettinyt ennen, mutta nykyään mietin, että ajatteleeko kukaan että toi on se Suvi, se on ihan kiva tyyppi. Jos voisin, korjaisin kaikki asiat, jotka olen itse aiheuttanut, ja jotka ovat aiheuttaneet jollekkin muulle mielipahaa. Mun tekisi mieli halata kaikkia niitä, joille näin olen tehnyt ja pyytää anteeksi. Mutta en tiedä oonko ainoa tällainen, vai onko niitä muitakin, jotka huomaavat virheensä liian myöhään.
  Tästäkin syystä tuntuu siltä, että haluan vain pois. Haluan olla joku muu, jossain muualla, jossain toisessa elämässä, jossa mikään ei ole pakollista, jossa kaikki sujuu. Mutta eihän se ole mahdollista, joten mä vaan odotan sitä kiitosta. Mutta jos tää kiitos ei tuu koskaan, mä joudun varmaan vaan elämään ikuisesti.

Sä raukka sorruit rakkauteen, jo ensimmäiseen asteeseen

En tiedä mitä mä haluun, en tiedä mitä sä haluut, tai mitä me halutaan.
Avaudun vuorikiipeilystä kovaan ääneen Ronjalla ja tänään hävettää.
Me vihataan junia. Junissa kuulen ja tajuan kaiken mitä en haluasi.
Yhtäkkiä tuntuu siltä kun kaikki menisikin hyvin. Vaikka kaikki on yhä epävarmaa.
Mitä jos rakastuisinkin tänä yönä luuseriin? 
Koska sä takerrut vain bimboihin, ei sillä pitäisi olla mitään väliä.
Enkä mä odota yllätystä, tai pidä hengitystä.
Mut silti tää mun  pakoni loppuun juostu on.
Ei tainnut kiitos seisoa lopussa. Vaikka en tiedä nouseeko se vasta myöhemmin.
Oisin halunnut jättää kaiken taakseni.
Mutta koska en ole rohkea, taikka kuolematon, nii tässä pisteessä taas olen.
Lapsi on terve kun se leikkii, mutta sairas kun se ei osaa lopettaa.
Mä en osaa lopettaa, tai lopetan aina liian myöhään.
Leikin kissa hiiri leikkiä. Olen hiiri kunnes kissa luovuttaa luulessaan ettei saa
hiirtä kiinni, kunnes musta tulee kissa, enkä saa vuorostani hiirtä kiinni.
Vaikka en ole pieni tyttö, häviän helposti.
Vaikka en ole pieni tyttö, haluan että sä pidät musta kiinni.
Etkä päästä koskaan.  


Tunnen syyllisyyttä. Vaikka en tehnyt mitään väärin. En satuttanu ketään, tahallaan.
En ole parisuhteessa, en pettänyt ketään. Sä teit jopa saman, mutta etenit pitemmälle.
Mutta kun kuulemma katsot mua surullisesti, mitä muutakaan voin kun tuntea syyllisyyttä?
Ja nyt sä vittuilet mulle ja ivailet, ja mulle tulee vain pahempi mieli. Mutta mä hymyilen, kuitenkin, aina.


 Psykedeliaa, harhaa, pelkkää kuvitelmaa, juttu oli tää. Mä en omistaa sua saa.
Sä vaihdat oikeesti naisia kuin sukkia. Tai no, usein sukkia vaihdetaan useammin kuin
viikon välein. Mutta silti hirveen kiva tietää että arvostit mua noinki paljon. Niinhän sä taas välitit,  ja aina vain uudestaan ja uudestaan, sulan suhun oppimatta mitään viime kerrasta.


Mulla on niin heikko olo. En saa aikaan mitään. Mulla ei ole motivaatiota mihinkään.
En tahdo käydä koulua, en halua jatkaa elämää eteen päin, en tahdo  vastuuta,
mistään.Haluan jonkun joka päättää silloin kun mä en, tai vastuuta pakenen.


On niin helppoo olla onnellinen ja tyytyy siihen mitä on, ne sanoo. Mä en usko tuollaiseen. Jos sulla ei oo enää mitään, miksi tyydyt siihen? Ja jos siihen tyydyt, tekeekö se sinut onnelliseksi?
Etkä voi luvata ettei se satu kun kaiken pudottaa. Se ei ole totta. Ainakaan mun tapauksessa, vaan se sattuu ihan vitusti. Sama kun se mikä ei tapa, vahvistaa. Musta ei oo tullu yhtään vahvempaa, vaan tääkin sattuu ihan vitusti. Kyllä tää vielä mut tappaa.


Mikä on isoin asia mitä oon sulta pyytäny? Älä jätä mua, vaan pysy mun vierellä.
Tähän pisteeseen on tultu. Kuppia maanantain kunniaksi kun muuten ei millään jaksa.
Jos kuitenkin aina on elämä laina, kuinka suuri on mun lainan korko? 
Tee mitä haluat.


Vaaleanpunaisessa huoneessa asuu nuori tyttö. Tytöllä on hiukset kiinni ja hän itkee.
Itkee ja hymyilee. Sekä miettii maailman murheita. Tytöllä oli kaikki mitä hän ikinä oli ehtinyt toivoa. Paitsi koira, ja oma kerros omakotitalossa. Tyttö pelkää. Tyttö itkee ja hymyilee katsellessaan itseään peilistä. Tyttö tuntee suurta vihaa, mutta vain itseään kohtaan. Tytöllä on suuri ja rakastava sydän, rakastavampaa saa hakea, mutta se sydän on repaleina. Tyttö itkee itsensä aina uneen, ja pelkää pahinta. Tyttö herää aamulla ja hymyilee. Hän ei itke. Hän katsoo peiliin ja hymyilee, ja samalla tuntee suurta vihaa. Tyttö ei jaksa enää. Tyttö pääsee kotiin ja itkee. Tyttö kirjoittaa pienille punaisille lapuille "Rakastan sinua", ja jakaa ne kaikille joista välittää. Tyttö on hiljaa, hymyilee ja itkee. Tyttö nojaa eteen päin ja hetken aikaa vallitsee pieni hiljaisuus jonka rikkoo junan torvi ja junassa oleva kuski joka säikähtää pahasti. Taas on hetken aikaa hiljaista, kunnes hiljaisuuden rikkoo uteliaat ihmiset ja junaraiteiden viereen ajavat ambulanssit. Ne saapuvat liian myöhään. Huomasiko kukaan että tyttö oli näinkin rikki? Olisiko tytön pitänyt kertoa olevansa rikki? Miten hän olisi sen kertonut, sillä tyttö häpesi. Tyttö oli poissa.

Sanotaan olevamme ihan okei, et meihin tää maailma pysty ei. Aina jotain vailla mut ihan okei, ja elämä jatkuu.


Vähän boolia ja semmosta ja suudellaan kaverin takia.
Vanhoja tuttuja, uusia tuttuja, tuttuja joita en muista ja tuttuja joita en halua muistaa.
Kaksi henkilöä johon luotan ja yksi jolle heitän tupakkaa.
Kaikki tuijottaa ja löydetää itsemme bileiden pitäjän sängystä.