Mä ikävoin niin sitä aikaa ku teit kaikkes et sait mut huomaamaan sut. Nyt mä joudun tekee sen sulle ja tilanne on ihan eri kuin silloin. Sä tapat mua joka kerta sisältä kun teet mulle niin, sä teet musta heikon, sun takia aina kun teet niin, mua sattuu sydämmeen, ja joka kerta kun teet niin, mun tekis vaan mieli hyppää katolta. Sä revit mun sydämen palasiks, etkä edes vahingossa, ja sä myönsit sen mulle. Joo, mä teen ja oon tehnyt väärin myös, ja joo ymmärrän että perustelet sen kun teet niin, sillä että mä ansaitsen sen, mutta väitän, etten oo ihan noin kamala ihminen, koska ethän sä välitä. Sitä paitsi oon paljon heikompi, koska sä teit musta semmosen, että joudun itkemään puoli tuntia ennen kun uskallan sanoa sulle ne kolme pientä sanaa, kun luet mua kuin avointa kirjaa ja tiedät että olin sanomassa sulle jotain, enkä uskaltanut, koska pelkäsin sun reaktioa, joka oli samanlainen kuin pelkäsinkin. Sä kuitenkin sanoit ne sillon. Et tosin mulle mutta silti. Ehkä koit että sun on pakko, en tiedä, mutta se riitti mulle, koska sait mut tuntemaan enemmän kuin koskaan. Mutta et sä ole aina sellainen, et sä tee aina niin, ja teet musta lähes onnellisen kun olet tekemättä niin. Niinä aikoina mä uskallan tuntea sen  hetken, ennen kun taas rupean pelkäämään, mutta se riittää.

    

Voisin sun päivän pilata, mut emmä jaksa.

 

Oon vaikeessa tilanteessa ja joudun tekemään valintoja.

Valintoja, joiden väliltä en osaa valita.

Valintoja joita en halua tehdä, mutta kuitenkin joudun

tekemään valinnan joka on oikein,

 mutta repii mut sisältä.

Oikeastaan mun elämässä mikään ei mene hyvin

tällä hetkellä. Ei ihmisduhteet, ei koulu, ei tulevaisuuden suunnitelmat, ei mikään. Ja vihaan tätä.

Ja mua ärsyttää että sä periaattessa käytit mua hyväks.

Sitä etten kestäny sun puheita, ja halusin auttaa sua niin hyvin kun vaan voin. Ja mä yritin, mut silti oon tässä tilanteessa, ja mulla on huono olla. Mut jos kaikki menee hyvin, niin aika parantaa haavat, ja vaikka haavoista jää

arvet, niin ne osoittavat että ollaan selvitty tästäkin hengissä. Mutta silti. Oon oikeesti pahoillani,

mut sä vissiin vaan ymmärrä. Enkä osaa enää puhua.

Osasin ennen, mut ennen kaikki oli paremmin.

Mut jos osaisin puhua, niin asiat ois taas paremmin,

koska tietäisit et miks oon tämmönen ja ymmärtäisit

sen paremmin et miks teen mitä teen ja miten.

Mut en vaa kykene, en ainakaan vielä, ensi perjantaina mä en halua enää murehtia,

sillon mä leikin onnellista.

Ei huolet huku, ne hukuttaa.

Jos mä lähtisin luotas pois, tiedän ettet sä lähtis mun perään.
Ainakaan vielä.
Sä et huutais että "Älä mee." ja se satuttaa,
koska mä tekisin sen sulle.

Mä oon ihan hukassa. En tiedä enää että kuka oon,
tai minne kuulun, ja pelkään itteäni,
ja melkeen kaikkea mikä muhun liittyy.
En osaa sanoa oonko paha ihminen,
vai oonko vaan helvetin tyhmä.
En oo oikeesti näin surullinen,
mutkun en haluu vaan puhua näistä,
koska on suurempiaki murheita,
kun mun murheet.

Oon periaatteessa orpo.
Oon ennemminkin huoltaja enkä huollettava.
Enkä muista enää mitä onnellisuus on.
En oo edes varma et mitä se on, oonko joskus kokenu sellaisen tunteen,
kuin onnellisuus.
Mut tiedän ettei onnellisuus ole sitä että kun jäät omaan kotiin yksin,
et voi olla siellä ilman ahdistusta, ja niitä kyyneliä.
Tai en tiedä onko se mun koti enää,
koska koti on kuulemma paikka missä tuntee olevansa turvassa.

Mä oon  vaan jumissa mun elämässä.
Oon niin pitkään ollut niin surullinen, etten tiennyt ees,
että pystyn olee näin surullinen, ainakaan näin pitkään.
Oon tuhoutunu. En vaan voi sille mitään, mutku mä en kestä olla täällä.
Mä haluun vaan pois tästä elämästä, en oo saavuttanu oikeen mitään.
Ja nyt oon 16, ja mun on pakko löytää töitä että saan oman kämpän,
ja kestän elämääni, koska mä en voi jäädä tänne, enkä
palata Veräjälaaksoon, koska kaikki muuttuu aina vaan kauheemmaksi ja kauheemmaksi.
Enkä jaksa olla enää siellä, koska en voi edes nukkua kun mä ajattelen ja itken.
Mut mä oon asunut siellä koko ikäni, enkä tiiä oonko valmis päästää irti.
No mitä tahansa teenkin, se ei ole hyvä vaihtoehto.

Toivon että pääset tän jutun juoneen messiin, kun musta tuntuu et mä kuolen stressiin.

        Oon hukassa. En tiiä mitä sanoisin ja kelle. Itket ja sanot kuinka pahalta susta tuntuu kun mä oon vasta 16 ja kuulemma ihan rikki. Mut hiillostetaan pois, ja mikään mitä teen ei riitä. Elämäni vuosi sitten oli kuin yhtä painajaista. Tosin silloin kaikki oli hyvin perheen kanssa, mutta ystävyyssuhteet olivat tuhoutumassa. Elämäni nyt on päin vastaista. Ystävyyssuhteet toimivat hyvin mutta perheen keskeiset välit rakoilevat. Vuoden päästä voin ainoastaan kuvitella maalaavani talojen seiniä maalitahraiset lökärit jalassa ja ruutupaita päällä, hiukset sekaisella nutturalla, ja syöväni päivästä toiseen omassa pienessä yksiössäni makaroonia ketsupilla ja viikonloppuisin kavereiden kanssa meillä istumassa iltaa. Tätä mä tavallaan haluan, mutta mulle tulis kova koti-ikävä. Mä pilaan mun elämän osittain, mut en jaksa jatkaa näinkään, tai lopettaa, kun oon tän jo alottanut. Oon pahoillani että muut joutuu kärsimään, mut tää on ohimenevää. Mä lupaan että joskus huominen on monen vuoden takainen. Mua suuresti vituttaa tää tilanne. Mä en tarvii mitään psykologia, oon mieleltäni toistaseks vielä ihan terve, mut jos jatkat tota viel jonki aikaa nii en ois niinkää varma enää. Haluisin vaan hetkeks pois, mun pinna on liian kireellä tähän. Pliis päästä mut täältä pois, et voisin alottaa ihan uuden oman elämän, jossa viihdyn, eikä mun tekis joka vitun vastoin käymisessä mieli ampuu aivoi seinälle tai hyppää katolta. Ja joo, ois kiva jos kannustaisit edes vähän. Kerroin sulle jo miltä musta tuntuu, mut joo ihan sama, emmä käske välittää.