Lisää aiheutettuja haavoja, uusia mustelmia ja kaatuilen kalliolla. Nolailen itseäni muiden edessä ja halaan sua kun tulet vastaan. Miksen osannut vastata sulle kun kysyit? Kadun. En vain osaa kertoa mitä ajattelen, tai jos joku on hätänä. Enkä osaa enää itkeä. En onnesta, en surusta, en kivusta. Vain jos tärisen lattialla henkeä haukkoen, yksin enkä hahmota mitään. Harvat ymmärtävät ettei hyvänpäiväntuttuja kiinnosta päivittäinen huomiohuoraus, ja kun sitä jatkuvasti teet, ei ketään kiinnosta kun sulla on joku oikeasti hätänä. Elämä tuntuu kuin se olisi räihnäinen jalkakivusta kärsivä juoppo. Se horjuu, välillä lepää, välillä itkee, välillä nauraa, ja sitä sattuu jatkuvasti mutta on tottunut kipuun eikä valita. Vittu mitä jeesustelua mutta valitettavasti viiltävä totuus.
Joka ikinen ripsi joka irtosi, joka puhallettiin, joka ikinen kerta kun kello oli 00:00, 11:11 tai 22:22, joka ikinen kerta kun näin tähden lennon tai aivastin kolme kertaa peräkkäin ja joka vitun kerta kun taitoin taittamattoman setelin toivoin aina vain samaa asiaa. Yhtäkkiä kaikki vain romahti. Tai katosi. En tiedä mitä luulin tai luulin luulevani mutta selvästikkään en mitään mikä olisi pitänyt paikkansa. Katson sua ja mua suututtaa koska en itse ymmärtänyt, kun näen sinut mutta sinä et minua, ja se sattuu. Jollain tavalla pidän tästä kivusta., siten tiedän olevani elossa. En ehjä tai kunnossa mutta kokonainen. Ainakin melkein.
Mua ei kiinnosta vittuakaan enää, et vaan ymmärrä miltä musta tuntuu, ja jos olisin yhtä kamala ihminen kuin sä tekisin samalla tavalla paskat sulle, niikun sä teit mulle. Antaisit jonkun auttaa sua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti